Yksi tarina onnistumisesta

Vaikka elämä välillä potkii, niin myös niitä onnistumisia tulee, enemmän kuin me välillä tajuammekaan. Joskus ne onnistumiset eivät ole kovin ilmeisiä, niin kuin tämä.

Olin viikonloppuna 2.-3.3.2019 Saa mitä haluat -valmennuksessa Tampereella. Jos joku ei tiedä mikä Saa mitä haluat -valmennus on, niin se on itsensä johtamisen valmentajan Ilkka Koppelomäen luotsaama kahden päviän valmennus, jossa, no, saadaan mitä halutaan.

Itse lähdin valmennukseen hyvin suurin odotuksin. Päätin, että viikonlopun jälkeen teen päätöksen elämäni suhteen. Jatkanko unelmani tavoittelua oman yrityksen parissa, vai pistänkö unelmat joksikin aikaa holdiin ja hakeudun takaisin palkkatöihin taloushallinnon puolelle.

Olin tullut Tampereelle jo edellisenä iltana, sillä halusin olla hyvissä ajoin ja virkeänä paikalla. ”Eturiviin, maksoi mitä maksoi!”

Ensimmäinen päivä meni nopeasti. Löysin kadoksissa olleen intohimoni nauraa mahdollisimman tyhmille asioille, ja unelmoin asuvani Lapissa ja vetäväni Hyvinvointivaellus-retriittejä kiireisille etelän ihmisille. Tapasin uskomattoman ihania ihmisiä ja Ilkka oli valmentajana vielä parempi, kuin osasin kuvitella.

The lauta

Ja sitten tuli illan kohokohta: laudan halkaisu. Ilkka kutsui lavalle yhden ensikertalaisen, joka siinä kaikkien edessä hujautti kätensä puisen laudan läpi niin, että yleisö villiintyi. ”Ja sitten on teidän vuoro” Ilkka kääntyi meitä muita päin.

”JES!! Tässä se on! Kun minä räsäytän tuon laudan kädelläni kahtia, niin minua ei pidätä enää mikään! Se on varmasti se merkki, mitä olen kuumeisesti kaivannut!” ajattelin.

Ennen lautojen halkaisuja tehtiin vielä voimaa nostattava harjoitus. Seisoimme silmät kiinni. Mahtipontinen musiikki alkoi soimaan ja Ilkka puhui mikkiin vakuuttavalla äänellä siitä, kuinka voima ja itsevarmuus alkavat kasvamaan sisällä, ja kuinka kohta kaikki me pystymme tekemään ihan mitä ikinä haluamme!

Tunsin, kuinka kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin. Tätä minä olin kaivannut. Tätä voimaa. Itsevarmuutta. Minä pystyn ihan mihin vain!

Minä pystyn ihan mihin vaan!

Ja kun vihdoin saimme luvan alkaa halkomaan lautoja, sanoin parilleni, että minä haluan tehdä sen ensin. Olin aivan varma, että onnistun. Näin jo mielessäni itseni juhlimassa kahteen osaan haljennut lauta käsissäni. Huutamassa ilosta, onnesta ja innostuksesta.

Otin oikean asennon: vasen jalka eteen, iskukäsi taakse. Pyyhin kyyneleet ja keskityin. Tein kaksi harjoitusta, niin kuin oli opetettu. Ja sitten, oikea käsi taakse, kaikki peliin! Ja…

 

Läts.

 

Kämmen läsähti vasten lautaa. Ja jäi siihen.

Mitä ihmettä?? Ei se mennytkään läpi.

”Uudestaan!” Huusi parini. ”Juhli yritystä ja tee se uudestaan!”

”Minä pystyn tähän! JES!” Ravistelin ihmetyksen pois ja otin jälleen asennon.

Yksi… Kaksi… ja KOLME!

 

Läts.

 

”MITÄ???!!!”

Kyyneleet alkoivat jälleen valumaan. Mitä tässä tapahtuu? Miksi minä en onnistu?

Epäusko alkoi ottaa valtaa. Olin ensin niin varma, että pystyn siihen. Ja sitten en pystynytkään. Ihan niin kuin oman yritykseni kanssa. Olin alusta asti ollut täysin varma, että pystyn saamaan oman yritykseni nousuun, mutten ollut onnistunut siinäkään.

”Uudestaan! Sinä pystyt siihen!” kannusti parini. Mutta itse en ollut siitä enää varma.

Kyyneleet valuivat jo valtoimenaan, kun yritin kolmannen kerran.

 

Läts.

 

Itku muuttui hysteeriseksi. En nähnyt enää mitään. Korvissa soi vierestä kuuluvat onnen kiljahdukset ja oikeanlaiset räsähdykset, kun yksi toisensa jälkeen halkaisi lautansa katki.

”UUDESTAAN!! SINÄ PYSTYT SIIHEN!!!” huusi taas parini.

Yritin pyyhkiä naamaani ja kasata itseni. Vielä kerran!

 

Läts.

 

Romahdin aivan totaalisesti. Lyyhistyin nurkkaan itkemään. Minusta ei ole mihinkään.

No, joku saattaa tässä vaiheessa tarinaa ihmetellä, että tämänhän piti olla yksi tarina onnistumisesta, ei uutta tarinaa epäonnistumisesta. Joten maltathan vielä hetken. 😉

En saanut koottua itseäni, en hillittyä kyyneleitäni.

Ilkka kävi kysymässä, olenko ok ja haluaisinko halkaista laudan kenties jalalla. JALALLA!?!?!? En ymmärtänyt ollenkaan mikä idea siinä olisi ollut. ”Ei kiitos” sanoina, ja niistin äänekkäästi.

En muista mitä valmennuksen loppuminuuteilla tapahtui. Muistan vain ihmisten katseet. Täynnä intoa ja onnea, joka vaihtui pian sääliksi, kun he näkivät minut.

Kyyneleet edelleen valuen puin takin päälle, kävelin bussipysäkille, ja matkustin isoveljeni luo. Onneksi he eivät olleet kotona.

Olin ottanut laudan mukaan. En kyllä tiedä miksi. Mutta siinä se nyt tuijotti minua, ilkkuen ja muistuttaen epäonnistumisestani.

Mielessä kävi kaikenlaisia ajatuksia. En mene enää huomenna sinne, vaan ajan suoraan kotiin. Tai jos menen, niin en ainakaan eturiviin. Korkeintaan istun takimmaiseen penkkiin, enkä varmasti puhu kellekään mitään tai katso ketään päin.

Eteenpäin

Ja kun sunnuntaiaamuna, uuden valmennuspäivän aluksi Ilkka kysyi, millaisia ajatuksia edellinen päivä oli herättänyt, nostin eturivistä käteni pystyyn.

Ääni väristen, mikki kädessäni täristen ja kyynelten edelleen valuen kerroin jotenkin näin:

”Minä en katkaissut lautaa eilen. Se mursi minut palasiksi, häviävän ohueksi tomuksi, joka valui nurkkiin ja sieltä maanrakoon. Itkusta ei meinannut tulla loppua ja olin varma, että en ole unelmieni arvoinen. Matkalla majapaikkaani ehdin jo hyvästellä unelmani ja tyytyä tavalliseen, ”ihan kiva” elämään. Ja sitten aamulla aloin miettimään asiaa uusiksi. Annanko tosiaan tuon laudanpätkän määritellä sen kuka minä olen ja mihin minä pystyn? Tekeekö se, etten saanut halkaistua lautaa, minusta millään lailla epäpätevää työhöni valmentajana? Tekeekö se minusta kelvottoman ihmisen, joka ei ansaitse toteuttaa unelmiaan? Ja tulin siihen tulokseen, että en ja ei ja ei.”

Otin laudan kassistani, kävelin lavan viereen ja ojensin laudan takaisin Ilkalle. ”Saat sen takaisin, minä en tarvitse sitä enää” sanoin, ja tuntui kuin harteillani ollut lyijyviitta olisi tippunut maahan.

Nyt jos ihan tarkkoja ollaan, niin puheeni ei ollut aivan noin järjestelmällinen tai hienosti muotoiltu. Se oli ehkä enemmänkin sanoja ja nyyhkytystä epämääräisessä järjestyksessä, mutta idea oli sama. 😉

Ja sitten se onnistuminen

Olen ihminen, joka tuntee isosti. Muutama kuukausi sitten tajusin, että olen erityisherkkä, mikä selittää paljon asioita, eikä vähiten näitä suuria tunteita. Ja nyt, tuon tiedon kanssa pystyin käsittelemään näinkin suuren tunnemyrskyn yhdessä aamussa. Siis yhdessä aamussa! Aikaisemmin siihen olisi mennyt viikkoja, kuukausia, jopa vuosia (muistan edelleenkin sen, kun 8 vuotiaana soitin väärään numeroon).

Ja se jos jokin, on mielestäni onnistuminen.

Ja vielä siihen lautaan. Olisin saanut yrittää sunnuntaina uudestaan, mutten halunnut. Suoraan sanottuna minua pelotti ihan suunnattomasti se hiton lauta. Ja ihmeellistä kyllä, se itse keksimäni vertauskuva ”jos räsäytän tämän laudan, onnistun myös yrittäjänä” kääntyikin päälaelleen. Samalla kun ojensin ehjän laudan takaisin Ilkalle, kaikki se epätoivo, väkisin yrittäminen ja ahdistus oli poissa. Luopumisella sain lisää voimaa, ja uskalsin jälleen luottaa elämään.

Iso kiitos Ilkalle ja koko Uskalla innostua -tiimille, sekä kaikille valmennuksessa mukana olleille! Suosittelen lämpimästi Saa mitä haluat -valmennusta kaikille, jotka haluavat halkoa oman elämänsä lautoja. Tai olla halkomatta.

 

The lauta